Tunnelmia urakan jälkeen

Nyt on blogissa valokuvat paikallaan ja vähän katseltavaa kamerani sisällöstä. Kuvia kertyi reissulta ennen Rovaniemeä 637 kappaletta ja vielä on tämä napapiirin ympärys filmaamatta. Lehtipuut alkavat täällä rusehtaa sopivasti ja sää on tuuletonta, pilvistä ja lämpötilaltaan + 17 astetta. Ruska tekee uhkaavasti nopeaa tuloaan, joten olen täällä kreivin aikaan. Luontoäiti on saanut ohjelmistohuoltonsa tehtyä.

Maa polttaa jalkojen alla. Tallissa odottelee auto käyttäjäänsä, mutta jätän sen kyllä mieluusti siihen seisomaan. Aikanaan Ukin autotallissa luki mietelause: "Säästä bensaa, jätä auto talliin.". Vaikka tekstiä ei enää näy, niin tottelen mielelläni. Olen nyt päivän verran ollut polkematta metriäkään ja antanut tassujeni levätä. Polvessa tuntuu edelleen jomotusta, mutta ei mitenkään mainittavaa sellaista.

Hölmö (ravintolalaiva) seilailee edestakaisin jokikolmiossa ja matkustajalentokoneita tupsahtelee taivaalta tasaisin väliajoin lentokentälle. Hornetit bongasin taivaalta myös. Turisteja ei juurikaan nyt näy, mutta ehkäpä nekin tänne taas osaavat tulla jossain vaiheessa.

Nukkumista ja laiskottelua haittaa vatsani. Meillä on pientä erimielisyyttä syömisen määrästä. Se murisee aamu kahdeksasta lähtien tasaisin väliajoin. Yritin kertoa sille, että 5000 kalorin ruokavalio on nyt loppu, mutta vastaukseksi ehdotukseeni sain entistä äänekkäämmän murinan.

Muitakin haasteita kehon kanssa on tullut vastaan. Esimerkiksi farkkuihin ahtautuminen ei sujunut ilman sujuvaa kiroilua. Vielä mahtuu tassut lahkeisiin, mutta farkut kieltämättä istuvat päälle aika napakasti. Kommenttia ulkokuorestani kuuluu sieltä täältä, mutta se ei ole kyllä muuallakaan harvinaista. Näiden vesseleiden kommenteissa paistaa vain tietty arvostus, josta ison kirkon (Helsinki) nurkilla ei tarvitse edes haaveilla kuulevansa. Muutenkin vaikuttaa siltä, että nämä ihmiset olivat ehdottoman varmoja siitä, että pääsen polkemalla perille.

Pienen levon jälkeen täytyy todeta, että olen onnistunut viettämään ikimuistoisimman kesälomani ikinä. Tämä keksintö oli ehkä paras ideani vähään aikaan. Ei siis jäänyt viimeiseksi retkeksi. Pitää olla aika painavat perusteet, että suostun luopumaan seuraavasta retkestä. Sellaisia syitä voisi ehkä olla perheenlisäys tai kokovartalovammautuminen. Näistä ensimmäistä en sitäpaitsi näe ongelmana. Tenavat perässä vedettävään kärryyn ja vähän reippaamin makkaraa mukaan. Asia ei vain ole minun kohdallani tämän päivän juttuja. Tai edes tämän vuodenkaan. Saati ajankohtainen koskaan tällä luonteella, mutta kuitenkin. Ymmärsitte pointin.

Vaurioiden laskenta jatkuu täällä rauhalliseen tahtiin. Lista on kohtuullinen, mutta ei sellainen, että kaatopaikalle tarvitsisi suunnistaa. Kustannuksia en aio edes laskea. Joku laittaa rahansa autoihin, viinaan tai vieraisiin kumppaneihin, minä laitan rahani fillariin. Nyt kun olen täällä tonttulandiassa, niin käyn silti keskustelemassa Joulupukin kanssa uudesta makkaramoposta. Uskon vahvasti, että Joulupukki on pohjimmiltaan liikemies ja ymmärtää syksyn tuoman alennusmyynnin hyödyn näissä asioissa. Jos olen Joulupukin mielestä ollut riittävän kiltti (*krhm*), niin ensi vuonna suunnistan taipaleelle sitten uuden kaluston kera.

Rakkaasta Hopastani voisin väsätä joko itselleni talvifillarin tai sitten äidille sopivan kulkupelin. Näistä varmaan jälkimmäinen on eniten iloa tuottava vaihtoehto. Äiti on ennenkin lainannut Hoppaani ja joka kerta hän on sitä jäänyt kaipailemaan. Tuolla rungolla rullataan hänen käytössään vielä vuosikausia, mutta minun vaatimustasoni nykyisillä vuotuisilla kilometrimäärillä alkaa käydä sen kestävyydelle. Olenhan tuolla rakkaalla vimpaimella sotkenut 16 vuoden aikana yhteensä reilut 68.000 kilometriä, joten ehkä sen aika alkaa olla minun käytössäni kohta ohi. Ja niihin kilometreihin mahtuu valtava määrä korvaamattoman hienoja kokemuksia. Ei varmaan Isä tai Äiti kumpikaan aikanaan arvanneet, että miten kohtalokkaan rippilahjan menivät tyttärelleen ostamaan. Kiitos siitä, etteivät ostaneet sitä halvinta mallia silloisilta markkinoilta. On tullut katetta joka kolikolle ja mitä pidemmälle sillä mennään, sen halvemmaksi investointi käy.

Tunnen kyllä karmean piston sydämessäni, kun ajattelen Hopasta luopumista. Jos jossain asiassa minusta irroitetaan edes ripaus mustasukkaisuutta ja omistushalua, niin se kyllä kohdistuu täysin tuohon polkupyörään. Olen silti jo viime vuonna alkanut haaveilla uudesta rungosta.

Mitä tekisin tästä reissusta toisin? Käytännössä pätkisin ehkä sellaisia taipaleita, joista löysin jotain mielenkiintoista katseltavaa. Olen nyt jo nähnyt kaikenlaisia muinaishautoja ja hiidenkirnuja, ja niitä tutkisin mielelläni vähän lisää. Sellaisiin paikkoihin laittaisin surutta päivän mittaisen pysäyksen pystyyn. Jos lähtisin hiekkapätkille (joihin en siis helposti lähde), niin pätkisin reittejä vielä rankemmin. Vastapainona Pyhäsalmen/Pyhäjärven kohdalla heittäisin isompaa pykälää silmään ja viilettäisin paikasta ohi laput silmillä ja tulpat korvilla.

Varusteet oli oikein valittu, sillä mitään nippeliä en jäänyt reissullani kaipaamaan. Kaikkea mukana ollutta tarvittiin, mutta mitään ei jäänyt puuttumaan. Paranneltavaa tietysti löytyy, mutta niinhän tällaisen harrastuksen parissa aina. Pakkaskeleillä esimerkiksi pakkaan ensi kerralla reppuuni pyöreitä ruisleipiä. Ne palvelevat jäisinä luultavasti paremmin vaikka fillarin apurattaina. Nelisnurkkaiset ruispalat olisivat soveltuneet ehkä parhaiten savikiekkoammuntaan tai muuhun väkivaltaiseen urheilutoimintaan. Nyt jos tarkemmin ajattelen, niin paras apuratas olisi ehkä umpijäinen perunarieska. Pysyy luultavasti reikäleipää paremmin vauhdissa mukana.

Paljon kauhistelua herättänyt yksinäinen reissamiseni ei hirvitä minua vieläkään. Minua ei ole tämän reissun aikana hakattu, raiskattu tai tapettu, eikä Pyhäsalmea lukuunottamatta missään sellaisella edes uhattu. En kelvannut karhullekkaan välipalaksi, enkä tuota metsän kuningasta edes tavannut. Ennen reissua tuli lupauksia retkelle osallistumisille, mutta mutta... Taitaa olla viisasta, jos vaikenen tämän asian kohdalla ja totean, että kannatti lähteä nimenomaan yksin. Olen matkallani miettinyt, että olisinko koskaan edes saanut näin monipuolista kokemusta, mikäli mukaani olisi joku herra liittynyt? En voi tietää, mutta uteliaisuudesta joku voisi huoltaa fillarinsa ensi kesäksi kuntoon ja liittyä seurakseni vaikka sitten lyhemmälle retkelle. Asiahan nimittäin selviää vain yhdellä tavalla. Minä olen ehkä rauhallinen etenijä, mutten haekkaan tällaisesta retkeilystä sen kummempaa supersuoritusta. Enkä oikein osaa edes tähän retkeen sen kummempana superhessun temppuna suhtautuakkaan. Minä vain toteutin yhden unelmistani.

Laskin myös kilometrit koko reissulta yhteen. Pienestä fuskauksesta huolimatta mittari antoi niinkin rajun kokonaislukeman matkalle, kuin 1015 kilometriä. Ei huono. Olen siis onnistunut hyvin tehokkaasti rullailemaan kaikenlaiset kyläpahasetkin läpi.Luku sisältää myös suunnistuslisät (n. 10 km/kaupunki), kuvauspaikkakilometrit ja tutustumisrullailut eri nähtävyyksistä.

Mutta mitäs seuraavaksi? Kaverit esitti jo vaihtoehdon, että hiihtäisin täältä takaisin, mutta se reissu taitaisi tyssätä lumen puutteeseen. Mieli kuitenkin haluaa jo taas urheilemaan, joten lopetan jaarittelun ja lähden tarkastamaan maisemat täällä päässä. Tällä menolla tulen viihtymään vielä pitkälle syksyyn tien päällä, vaikka lenkit rajoittuvatkin suppeammalle alueelle. Mökkipuuhaakin riittää. Viinimarjat odottavat pensaissa ja ne pitää pelastaa sieltä joutuin pois ennen lumen tuloa. Moottorivene näyttää myös kutsuvan vuoden viimeisille päristelyille ja savusaunakin tarvii lisää klapia lämmetäkseen.

Tässä on hyvin aikaa pistää Makkaramopo II ideointiin. Mikään ei ainakaan (vielä) estä sen toteuttamista. Oikein nautinnollista syksyn jatkoa kaikille.

Rovaniemi: Perillä

Kemin aamu alkoi vähintäänkin unelmatavalla. Ilmeisesti edellinen vetoomukseni luontoäidin ohjelmointitarkastukseen oli tuottanut tulosta. Jouduin tosin jäämään Kemiin jumiin, sillä merituuli puhalteli parhaimmillaan komeat 13 m/s pohjoisesta ja siinä meni rikki moni minun huumorintajuni rajoista.

Kuitenkin hyvin nukutun vuorokauden jälkeen, pääsin jälleen tien päälle. Aurinko paisteli kirkkaalta taivaalta ja ilman lämpötila oli lähtiessä +3 astetta. Ei siis muuta kuin eturengas kohti Rovaniemeä: - Vielä kerran.

Tässä vaiheessa taistelutahtoni oli jo sillä tasolla, etten enää juurikaan miettinyt valokuvien ottamista. Taitettavana oli se 120 kilometriä ainakin, joten olin hyvin aikaisessa vaiheessa jo tien päällä. Keminmaa tuli vastaan nopsasti. Olo on kotoisa. Lähinnä tässä vaiheessa täytyy muistaa, että olen hyvin pitkälti jo ns. "omalla tontillani" ja tunnistan täällä ihmisistä monta kotoisaa piirrettä. Yksi tarttuva ominaisuus luonnollisesti on tuo murre. Kotipuhelu Vantaalle lähinnä keskittyi kysymykseen "Mitä tuo tarkoittaa?", eli huolimatta kaikenlaisista savolaismaista, niin täällä murre tarttui alta tunnissa takaisin. Leviää ja vääntyy ja paikallisittain sain vielä kiertymään hoon päälle luonnolliseen tapaan. Tosin Oulussa jo minun juureni murteesta tunnistettiin, mutta siitä viis.

Toinen varma merkki määränpään läheisyydestä on ihmisten käytös. On tapana sanoa, että lapissa miehet ovat kilttejä, koska heillä on astetta vaille tulisemmat naiset. Uskallanpa näkemäni perusteella väitteen todeta todeksikin. Mm. Kemin keskustassa olevan Alkon edustalla laitapuolen kulkijaa ei suinkaan jututtanut vartija, vaan siististi pukeutunut keski-ikäinen nainen, joka nuhteli juoppoa kuin poikaansa malliin: "Sinäkin aikamies, kato ny mihin kuntoon oot ihtes ryypänny."  Hymyhän siinä nousi kasvoille väkisinkin.

Toinen varma merkki näistä ihmisistä on paikallistuntemuksen määrä. Pysähdyttyäni syömään, joku kelju pihisti rungostani käsipumpun. No sitä noituessani joku ukko sitten ilmoitti, että hän vähän pähkäili ettei taida olla ihminen oman fillarinsa kimpussa, pyysi minua odottamaan hetken ja lähti. Eipä aikaakaan kuin ukko palasi takaisin tuoden pumppuni takaisin vahingoittumattomana. Tiedä sitten missä se ehti käväistä, mutta kuitenkin. Liekö tällaista rikoksen selvittämisen astetta missään muualla olemassakaan? Puhumattakaan siitä, ettei poliisia edes tarvittu.

Kysyvä ei täällä tieltä tunnu eksyvän ja ihmiset tuntevat tiet Rovaniemeltä Kemiin, kuin omat taskunsa ja osaavatpa kertoa vielä missä se Meikäläisen tai Möttösen maja nyt tarkalleen olikaan, vaikka aikoihin eivät ukosta/akasta ole kuulleetkaan, mutta tietävätpähän kuitenkin mitä siihenkin tupaan kuuluu. Pitäjän uutiset on helppo päivittää näiden sosiaalisten lörppöjen joukossa.

Vaan siirrytäänpä takaisin asiaan. Suunnistin reittini siis merenrantaa pitkin kohti Keminmaata ja sieltä vanhalle nelostielle. Tuo vanha nelostie lähtee ennen varsinaisen nelostien liittymiä nousemaan ihan jokivarren pohjoispuolella kohti Rovaniemeä ja sitä reittiä käytin hyväkseni. Joen eteläpuolella kulkee tie nro 926 ja sekin on enemmän liikennoity, kuin tämä vanha nelostie. Ja mistä minä tämän tiedän? Paikallistuntemusta.

Tieosuus on rauhallinen ja suhteellisen hyvässä kunnossa muutamista routavaurioista huolimatta. Moottoritie vieressä vie kuitenkin autoilijat täältä kaistalta täysin pois, joten mikäs siinä ajellessa yksinään tyhjällä baanalla. Vanha nelonen yhtyy varsinaiseen valtatiehen Tervolan kohdilla ja siitä eteenpäin olikin tarjolla lähes poikkeuksetta kevyen liikenteen väylää Rovaniemelle asti. Tervolassa oli myös tarjolla iskemätöntä uutta asfalttia, joten nautinto vain parani edetessään. Hieno reitti, hienoja paikkoja ja ilo ajella. Reitti on kuitenkin sen verran harvinaiseen mainostettu, ettei sitä osaa edes google luokitella miksikään reitiksi. Uskoisin kuitenkin että mm. pyöräilijöiden GT tuntee tämän polun (minullahan ei siis sitä viimeistä palasta vieläkään ole), ja uskallan hyvällä omalla tunnolla suositella tätä tietä muillekin pyöräilijöille.

Maisema ja maasto täällä on maalaismaista, mutta ei silti niin aakeilla laakeilla varustettuja, kuin mitä pohjanmaalla. Tiet aaltoilevat ja nousujen määrä lisääntyi. Ei niinkään määrällisesti, mutta jyrkemmin. Tekemistä riitti, mutta mikäs siinä. Päivä kului rattoisasti. 

Puolen päivän jälkeen alkoi sitten taas puhelin soida. Ensimmäinen puhelu tuli jälleen Vantaalta tsemppipuheluna, mutta siitä puhelusta jäi paljon energiaa käyttämättä, kun olin erehtynyt tilaamaan itselleni vähän liian suuren annoksen ruokaa. Lyllersin siinä sitten kävellen sulattelemaan ruokaani aurinkoon ja huomasin siinä istuskellessa, että jälleen nousi hattaraa taivaalle. Puhelut seis ja eteenpäin.

Muurolan tietämillä soiteltiin sitten Rovaniemen suunilta varovainen tiedustelu sijainnistannistani. Ilmineerasin sijaintini ja kuulin vielä puhelua sulkiessani, että vastapuolella alkoi säpinä. Tässä vaiheessa minä muistin, että minunhan piti soittaa Kemistä, jotta savusauna saadaan tulille. Sama pää ympäri talven. Jäi savusauna tänään saamatta.

Rovaniemelle päästyäni olikin sitten aurinko taas piiloutunut. Ilman lämpötila oli mukavat +12 astetta ja olo yllättävän hyvä. En paljon viitsinyt pysähtyä filmailemaan "Tervetuloa Rovaniemelle"-kylttejä, mutta sitäkin sitkeämmin tahkosin ylä- ja alamäet kohti määränpäätä. Myönnän, että tauot jäi pitämättä loppupätkällä ja huomio keskittyi puhtaasti perille pääsyyn. Joka kerta kun yritin pysähtyä, niin oikea polveni ilmoitti vastalauseensa, joten tämä pätkä yksinkertaisesti oli vain poljettava loppuun laaksoista ja kukkuloista huolimatta. Ja niinhän minä sitten teinkin.

Ensimmäiset tututkaan eivät tunnistaneet minua kadulla, kun saavuin karavaanini kanssa Rovaniemen keskustaan. Toisaalta olen tätä hetkeä pelännyt, sillä tiedän, että tässä kaupungissa on edesottamuksiani seurattu aika lailla viime aikoina. Kiersin siis keskustan vasemmalta, etten vahingossakaan joutuisi ravintoloissa istuskelevien tuttujen vaaravyöhykkeelle. Rullasin siis Hoppani suoraan määränpäähänsä ja sielähän oli vastaanottokomitea kameroiden kanssa odottamassa, rokin soidessa, tallin ovien odotellessa auki ja ensimmäinen kysymys kuului: "Haluatko kaljan?". Koittakaas arvata mitä vastasin.

Samassa ohessa tehtiin arvio fillarin kunnostakin ja tultiin siitä samaan tulokseen, kuin mitä olin aikaisemmin esittänyt. Laakerit takaa on kerta kaikkiaan niin loppu, että uusintaan menee vaikken haluaisikaan. En mieti sitä nyt. Ne kestivät tänne asti ja maanantaina pääsen juttuttamaan asiasta Hopan luottohuoltajaa.

Kilometrejä kertyi tänään mittariin 138 ja myönnän, että nyt otettiin tästä pikkuruisesta kehostani loputkin mehut pois. Toiset tuossa sanovat, että olen kuulemma yllättävän hyväkuntoisen näköinen, mutta silti minusta itselläni olo on kuin... Suomen halki pyöräilleellä? Persuus hellänä ja kaikkensa antanut olo. Mutta enää sen ei ole väliä sillä tuhannen kilometrin urakkani on takana. Pienellä fuskauksella kyllä, mutta kuitenkin.

Lopputunnelmat tulevat myöhemmin luettavaksenne, mutta nyt minun täytyy rynnätä suihkuun ja sitä kautta kulmille näyttäytymään. Tuntuu, että täällä on GSM verkkokin koko ajan varattu ja puhelimeni pirisee solkenaan. Kiitos kaikille onnittelijoille, mutta varsinainen marathon on vasta alussa: -juhlien muodossa.

Ps. Isä ja Äiti, voitte nyt molemmat huokaista helpotuksesta. Olen päässyt turvallisesti perille.

Kemi: Pakkasta

Arvoisa Luontoäiti,

Olen hyvin tietoinen siitä, että kesän jälkeen tulee syksy ja sen perään talvi. Viime päivinä olen kuitenkin vahvasti alkanut epäillä, että sinä olet tämän asian mahdollisesti unohtanut. Perustelen arviotani tekemilläni havainnoilla, jotka pohjautuvat puhtaasti omakohtaisiin kokemuksiin säätilan viimeaikaisista vaihteluista. Noita kokemuksia minulle on kertynyt kahden viikon ajalta runsaasti, sillä matkantekoni edellyttää runsasta ulkoilua.

Noin kaksi viikkoa sitten yritit grillata minut hengiltä, viikko sitten puhaltaa minut taivaan tuuliin ja nyt ilmeisesti jäädyttää pystyyn. Olen kovasti pahoillani, mikäli olen suututtanut sinut perusteellisesti, mutta mikäli viimeisen vuorokauden kokeilusi ovat vain harjoitusta tulevasta, niin myönnän tappioni suosiolla.

Otetaan esimerkiksi nyt tämä viimeinen vuorokausi. Minulla ei ole sadetta tai tuulta vastaan mitään, mutta ihmettelen hieman intoasi puhallella niin lujaa, että mökkini kuistille leijaili luultavasti puolet merenrannan hiekasta. Kukaan ei kaiketi ole sinulle koskaan tuonut tiedoksi harmia, jonka ylimääräinen hiekka polkupyörän voimansiirrossa saa aikaan. Tietysti hiekan tarttuvuuteen voidaan vaikuttaa, mutta olen todennut, että litimärän fillarin kuivaaminen sateella on sekä hyödytöntä, että älytöntä.

Tähän sadeasiaan kantaa ottaakseni, voin alkuun kiittää sinua siitä, että tauotit sateen tulon edes hetkeksi. Kävin sen kunniaksi eilen illalla hakemassa hieman polttopuita ja puuhailin itselleni makkaranuotion. Ilokseni huomasin, että myös viereisen mökin asukkaat innostuivat ajatuksesta ja toistivat saman toimenpiteen omalla tulisijallaan. Harmistuin kovasti, kun päätit lähettää juuri minun makkaranuotioni kohdalle sellaisen pienen postimerkin kokoisen pilvenhattaran, josta luonnollisesti satoi vettä enemmän, kuin mitä palolaitoksen sammutuskalustosta yhteensä saadaan suihkutettua. Märkä puu palaa hieman kehnosti ja näin ollen makkarani meinasi vallan jäädä grillaamatta. Onnekseni viereinen porukka lainasi minulle omaa nuotiotaan, jolloin karmiva ravintovajauksen ja kylmäksi jääneen lenkkimakkaran aiheuttama kiukku onnistuttiin välttämään.

Onneksi keksit lähettää perään myös pakkasen. Aamulla mökkini terassilla tassutteli kolme ankkaa, joista yksi yritti vohkia aamupalani ja loput tunkeutua mökkiini lämmittelemään räpylöitään. Niiden lampi oli kovasti jäisen näköinen ja asian lähemmän tarkastelun aikeissa, onnistuin sitten itsekin suorittamaan liukastumisen seurauksena kaatumisen. Suorin vartaloin ja puolella kierteellä, tietysti. Jos nyt tähän asti oikea polveni onkin ollut hieman arka, nyt se on todella kipeä. Ajattelin tässä vaiheessa vetäytyä takaisin nukkumaan, mutta se ei valitettavasti ollut täysin mahdollista. Taisit aavistaa tämänkin ja kovensit siis panoksia.

Huurteisen jäisestä polkupyörän rungosta huolimatta pakkasin varusteeni ilman hanskoja. Kun sain kaikki varusteeni Hopan selkään ja yritin liikauttaa polkupyörääni, se ei sitten hievahtanutkaan. Hyvin kekseliästä ensin kastella pyörä perusteellisesti ja sen jälkeen jäädyttää märät renkaat mökin terassiin kiinni. Valumavesi rengaskuviosta antoi sinulle kenties lisää intoa tätä suorittaessa, sillä nuo jääkikkareet olivat kuitenkin ihan kiitettävän kokoisia ja jäätyneet tavalla, jota en ole koskaan ennen eläissäni tavannut. Valitettavasti terassiin jäi tästä pieni muisto.

Jotta ikäänkuin maksimoidaksesi kiukkuni määrän päätit sitten heittää niskaani vielä raekuuron ja järjestit jälleen yllätyksen sammuttamalla tuulen, mutta jättämällä tuiskun. Rakeiden aiheuttama ropina kypärässä on oikein miellyttävää kuunneltavaa, mutta kypärän sisäpuolella se aiheuttaa vähemmän miellyttäviä ajatuksia.

Muuten ehkä viestini sävy olisi vähemmän ivallinen, mutta mm. banaanit paleltuivat tänään reppuuni ja juomapullossa havaitsin jäähileitä.

Ottaen huomioon sen tosiasian, että kahdessa viikossa on ilman lämpötila pudonnut yli 20 astetta alaspäin, niin uskallan väittää, että arvoisa luontoäiti on nyt kyllä pimahtanut viimeisen kerran. Tai sitten on kyseessä niin syvä viha minua kohtaan, että mielusti kuulisin siihen perusteet. Pyydänkin nyt, että tarkastaisit säätutkasi ohjelmoinnin, päivitykset ja suorittaisit tietokantaasi vielä virustarkistuksen. Ihan vain varmuuden vuoksi. Tämä toimenpide voi aiheuttaa talven tuloon pientä hidastumista, mutta olen valmis hyväksymään sen tällä kertaa.

En edes pyydä sinua vastaamaan tähän viestiin, sillä arvaan ohjelmointisi heittävän niskaani hirmumyrskyn. Kepit ja mainostaulut on jo kokeiltu, eikä lentävät lehmätään enää yllättäisi, joten pidättäydyttäisiinkö vielä hetki normaalissa syksyisessä säässä? En nimittäin huomannut pakata varusteisiini nastarenkaita ja kohta sileäksi rullattu takarenkaani on jään päällä kohtuullisen liukas käsiteltävä. Tai siis hengenvaarallinen, mutta se lienee vähäpätöinen juttu.

Kun olen päässyt Rovaniemelle, saat minun puolestani hukuttaa lumeen vaikka Helsingin. Yllättäisi talvi ainakin autoilijat.

Ystävällisin terveisin

Soili

Oulu: Liikennevalot

Heräsin aamulla ennen kukon kiekaisua siihen, että aurinko näytti kasvonsa sadepilven takaa. Säätiedotukset väittivät kaikki, että vettä olisi pitänyt tulla oikein tosissaan, mutta eipä vain tullutkaan. Todella nihkeän aamuherätyksen jälkeen sain taas tehtyä jatkamispäätöksen, vaikka mieli kyllä halusi joka solulla jäädä nukkumaan. Arvioimme hetken tuulitilannetta, mutta 8 m/s lounaasta ei saanut minua perääntymään. Lisäksi nyt uhkaa taas joku vuosisadan syysmyrsky, joten Kemiin on ehdittävä ennen sitä. Hoplaa Hoppani, taas mennään!

Myönnän kyllä, että nyt oli lieviä motivaatio-ongelmia aamulla, mutta aika pian matkaan päästyäni olin ne unohtanut. Päivä oli taas mitä upein. Sateen jäljiltä tien pinnat olivat märät, mutta ilma raikas ja kaunis. Kumpupilviä, auringonpaistetta ja tuuli selän takana antamassa lisää vauhtia hommaan. Lehmät ammuivat laitumilla ja maatalojen pihoissa pyöri väkeä aamuaskareissaan. Jäi oikein hyvä mieli sitä katsellessa.

Tieosuus 86 kohti Liminkaa ei sitten minulta pahemmin kiitosta saakkaan. Pientareet olivat onnettomassa kunnossa ja renkaat joutuivat pitonsa puolesta lujille, kun välillä jouduin tasapainottelemaan tien reunan vajotessa rajusti kohti ojanpohjaa. Asiaahan ei tietysti yhtään helpottanut välillä sivuttaisena ottava tuuli ja kaistapäiset autonkuljettajat. Oulaisista Vihantiin nämä samaiset pientareet ovat remontissa, mutta syytä olisi sama tien levennys tehdä Vihannista eteenkinpäin. Aloin hiljalleen kiukustua siihen, että jatkuvasti joku pässi pyyhki vasemman hihani lepattamaan hyvin iloisesti.

Valtatie 8 olikin sitten jo ihan toista maata. Tilaa oli, mutta siitä huolimatta osa autoilijoista päätti ajella reunaviivasta katsottuna minun kaistallani. Tässä valtatien merkinnöissä oli myös yksi toinen pieni ongelma: mitään suuntakylttejä ei juurikaan ollut laitettu paikoilleen. Näin kyllä ukot hommissa, eli puute korjaantuu kyllä, mutta minua se ei paljon tänään lohduttanut.

Tiet alkavat myös aaltoilla koko ajan enemmän. Minulle itselleni se kertoo sen tosiasian, että tällä reissulla alkaa kohta loppu häämöttää näköpiirissä. Mitä syvempää laaksoa ja suurempaa kukkulaa, sen lähempänä on määränpää.

Liminkaan päästyäni kävin syömässä. Jostain syystä naamaani alkoi kuumottamaan vähän ennen Liminka ja kun sitten huoltoasemalla pääsin peilin eteen, niin sain ainakin makeat naurut. Naamani ja korvani ovat nimittäin palaneet. Ei taas ihan ensimmäisenä tullut mieleen, että tällaisessa kivassa pienessä syyskelissä näin voi käydä. No nyt on kasvoilla hetken aikaa ajolasien rajat ja poskilla kuva pyöräilykypärän remmeistä.

Maka jatkui kohti Limingan keskustaa ja tässä vaiheessa reitti menikin mielenkiintoiseksi. Sen lisäksi, että suunnat oli heikosti merkitty, niin löysin ainakin kolme pyörätietä, jotka päättyivät ei mihinkään. Hetki meni, ennen kuin löysin tieni perille. Lisäksi alikulkutunneleissa makasi tiellä muutama ruisku ja neuloja. Mopoja ja polkupyöriä oli samoissa paikoissa ryppäinä rivissä, mutta ketään ei näkynyt. Tietynlainen varovaisuusaste oli minun kohdallani ylitetty.

Keskusta yllättikin sitten vähintäänkin positiivisesti. Tämä näyttää olevan oikein viihtyisä pikkupaikka, jossa näkyy sekoitus maaseudun elämää, mutta häivähdys kaupunkilaista modernisuutta. Ja pyöräteiden kunto: aivan loistava.

Kempele humpsahti nopeasti vastaan ja täällä pisti välittömästi silmään sellainen erikoisuus, että jopa bussipysäkeiltä löytyi pyörätelineitä. Vielä enemmän hämmästystä herätti se, että kyseiset pyörätelineet olivat täynnä pyöriä. Eikä suinkaan niitä edullisimpia sellaisia, vaan ihan kunnon maastopyöriä monta kappaletta. Näkyipä joukossa pari Jopoakin ja yksi katufillari. Hyvin nopsaan selvisi, että pyöriä liikkui kevyenliikenteenväylillä ruuhkaksi asti.

Suuntaviittojakin alkoi löytyä, mutta etäisyyslaskennassa paikka ei ihan vakuuttanut minua. Huomasin ihmetteleväni perätysten esitettyjä kylttejä, joissa matka Ouluun väheni aina kilometrin kerrallaan, mutta samassa kyltissä matka Kempeleen keskustaan väheni 1,1 kilometriä. No tulihan sieltä sitten lopulta vastaan sellainenkin kylttiyhdistelmä, jossa autoilijalla oli Ouluun matkaa 11 kilometriä ja samassa risteyksessä pyöräilijällä 12. Joko tämä kyltinraapustaja on oikeasti huomioinut kaikki yli-, ali- ja sivustakulkureitit, tai sitten joku on kiinnittänyt tolppaan väärän kyltin. Jotain tuttua? Kyllä. Vantaalaiset merkinnät palasivat elävästi mieleen. Ja sieltäkin selvisin. Nämä viitat vinksottaa sentää oikeaan suuntaan.

Oulun läheisyys suorastaan huokui joka puolella. Sitä tietää lähestyvänsä vähän suurempaa kaupunkia, kun autoletkoja tuli tasaisina aaltoina vastaan ja ihmiset käyttäytyvät hermostuneemmin. Lisäksi autokanta on erilainen. Jos aikaisemmin tuli vastaan iältään vanhempia ajoneuvoja, niin nyt tuli vastaan korkeintaan pari vuotta vanhoja mersuja, audeja, volkkareita ja bemareita. Näkemiin maaseudun volvot ja vanhat maasturit.

Viimeinen ahaa-elämys Ouluun saapumisesta tuli, kun jouduin pysähtymään itse liikennevaloihin. Edellisen kerran olin tavannut jalankulkijan liikennevalot Iisalmessa. Tuntuu nyt ajateltuna olevan kovin kauan aikaa sitten.

Tuuli yltyi mereltä päin ja ihan merenrantaan päästyäni totesin meren aaltoilevan vaahtopäillä, mutta myös elämää synkemmän pilvirintaman lähestyvän suoraan kohti. Tuli kiire. Matkalta puhelu leirintäalueelle ja siellä katoksen alle päästyäni taivas sitten putosi niskaan. Kirjauduin sisään ja vetäydyin omiin oloihini retkimökin suojiin. Sade meni tätä kirjoitellessa ohi ja lähden vielä valokuvailemaan maisemia. Olen noin sata kuvaa jäljessä tavoitteesta.

Kilometrejä kertyi 75 ja kokonaismatkaa rullattu nyt yhteensä 740 kilometriä. Jokainen taakse jäänyt etappi tuntuu nyt erävoitolta. Ilma ei ole yhtään sen kylmempi, kuin ennenkään, mutta jostain syystä palelen. Toivottavasti tämä on vain vajaan yöunen seuraus, eikä mitään vakavampaa. Ainakin minua väsyttää käsittämättömän paljon.

Polvi vihoittelee sen verran, että vastatuulitaistelun jälkeen se meinaa pettää alta. Turvotus ja kipu on kuitenkin poissa, ja suojattuna polvi tuntuu kestävän ajossa hyvin. Pistän tämänkin vajaan yöunen piikkiin ja jos ei rauhallinen uni auta, niin tukevampi sidos ainakin helpottaa. Tässä vaiheessa en enää viitsisi luovuttaa kokonaan, vaikka ei kai tähänkään asti tahkottu suoritus häpeäkseni ole. Vaan vielä jatkan. Kohta tulee etappi, joka mennään vaikka pää kainalossa tai fillaria selässä kanniskellen. Vasta Rovaniemellä lasketaan lopulliset vauriot.

Nyt jo voin silti sanoa, että jään kyllä tätä puuhaa kaipaamaan, joten vauriot ei liene tule olemaan kovin ylitsepääsemättömiä (toivottavasti).

Luohua: Ainakin 101 mutkaa

Nivalassa tuli vietettyä aivan ihana sukulaispäivä ja hyvillä mielin kasasin taas varusteeni. Minusta tuntui välillä, että minusta tuli hyvin lyhyessä ajassa kaupungin puheenaihe. Väkeä kieltämättä hieman hämmästytti, kun he kuulivat projektistani, mutta suoraan samassa suhteessa tuli kunnioitustakin yritykselle. Sainpahan jopa pari tanssikutsua sekä Vantaan Kartanonkoskelle, että Helsingin keskustaankin. Edellytyksenä tietysti, että hoidan ensin itseni takaisin niihin ympyröihin. Mielenkiintoista näissä pienissä paikoissa on se, että lähes kaikki tuntevat jonkun pääkaupunkiseudulta ja kun kohdalle osuu toinen sinne eksynyt, niin tieto asiasta lähtee hyvin herkästi kiirimään. Niin täälläkin.

Kävin täällä Suomen kauneimmalla maitotiellä pyörähtämässä ja sain kameralleni upean päivän ansiosta runsaasti tasoitusta kuvausprojektia silmällä pitäen. Ilolla seurailin traktoreiden ja puimureiden pyörimistä pelloilla, sekä selvitin itselleni lisää näitä maatilanhoidon juttuja. Tulipa vielä rymyttyä metsässäkin ihmettelemässä jättikokoista tattia ja karvaisia matoja (perhosentoukkia) maantiellä. Kuivureista lähtevä tuoreen viljan tuoksu jäi onnekseni myös varusteisiini muistuttamaan tästä hienosta kokemuksesta. Jos nyt alkumatkasta olinkin painoani menettänyt, niin viimeistään täällä tuli syötyä menetetyt kalorit takaisin. Ainakin vaa'an mielestä.

Mutta ei auta muuta kuin jatkaa. Matkahan ei edisty ellei makkaramopo lähde maantielle. Säätiedotus uhkailee taas uudella saderintamalla minua. Lähdin silti tien päälle ja otin suunnakseni Vihannin. Vihantiin en sitten loppujen lopuksi koskaan mennyt, vaikka Vihannissa oleva hotelli Maikin olosuhteet ottavat kuulemma erityisesti polkupyöräilijät huomioon. Tämä täytyy pitää mielessä tulevia reissuja ajatellen.

Lähdin vähän seikkailemaan taas reiteiltäni. Päätin ensinnäkin ohittaa Ylivieskan Raudaskylän, Vähäkankaan ja Tuomiperän kautta. Tie oli siellä parempaakin paremmassa kunnossa (uusi asfaltti) ja reitti oli mielenkiintoinen. Matkan varrella oli Sikabaaria, Kyösti Kallion lapsuudenkotia, ja paljon katseltavaa lentokentästä lehmiin ja kuorettomiin traktorinpapanoihin asti. Tie oli rauhallinen ja hiljainen, kertakaikkiaan loistava.

Tieosuudelle 86 päästyäni oli tuuli noussut ja puhkui selkäni takana 7 m/s. Ainakin se antoi menoon aika hyvin vauhtia. Liekö jäi viimeiseksi kerraksi eläissäni, kun onnistuin tällä varustelutasolla kellottamaan ylämäkeen nopeudeksi 36,9 km/h. Oulainen tuli vastaaan yllättävän nopeasti.

Siellä sitten odottelikin lisää tuttuja. Katselimme huolestuneena taivaalle, sillä uusi matalan rintama uhkaili nyt oikein tosissaan sateella. Kuorimme vähän painoa päältä ja pääsin kokeilemaan Hoppani kanssa sääolotaistelua sadetta karkuun periaatteella. Uskokaa tai älkää, mutta pääsin karkuun. Matkaa majalle oli 48,5 kilometriä ja myönnän, että ne kilometrit olivat pitkiä... vaikkakin ilman painoja. Välillä vilkaisu olan yli ja ei muuta kuin mahan alla jalat pyörimään. Pätkä meni yhdellä heitolla ja vasta Luohuantien viimeisissä kaarteissa meinasi loppua usko. En tiennytkään, että olen näinkin hyvässä kunnossa, mutta tässä tapauksessa siitä oli kovasti hyötyä. Tosin ainoa joka kastui niin olin minä; -sadetakin sisällä.

Ohitin siis Vihannin yhdystietä 8042 ja 8043 kautta. Tässä reitissä ei juuri mainittavaa katseltavaa ollut, mutta mutkia senkin edestä. Minulle kerrottiin, että mutkat johtuvat siitä, kun joku tieinsinööri aikanaan osti tietä Ruotsista todella halvalla, mutta koska sitä tiemäärää ei osattu mihinkään sijoittaa, piti kaikki hankittu tie laittaa mutkalle. Insinöörejä yhtään parjaamatta, niin olisivat saaneet käyttää osan tuosta tiestä oikoreittiä varten. Kaiken ei tarvitse aina olla niin monimutkaista ja tässä tieosuudessa muutama mutka vähemmänkin olisi riittänyt mainiosti.

Niin ja missä minä siis olen? Ei hajuakaan. Jossain Luohualla, joka siis on jossain Siikajoella ja josta on jotain 70 kilometriä Ouluun. Riittävän tarkka arvio sijainnista.

Kilometrejä tuli mittariin 101. Jäämme seuraamaan sääoloja, että lähdenkö jatkamaan huomenna vai jäänkö tänne odottamaan rintaman ylimenoa.

Nivala: Upea syyspäivä

Aamiaiseni nautiskelin rauhassa ja hartaasti käytännössä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Hotellissa ei lie kovin montaa muuta asiakasta ollutkaan. Tästä paikasta yleensäkään ei jäänyt kovin hyvä tunnelma, joten lähtö kohti seuraavaa paikkaa oli kohtalaisen helppo suorittaa. Henkilökunta oli ystävällistä ja avuliasta ja Hoppakin löytyi narikasta yhtenä kappaleena. Kaikki siis hyvin. Keli näytti mitä mainioimmalta pyöräilyä ajatellen. +8 astetta ja aurinko kurkisteli pilven takaa, joten aavistelin taas hienoa päivää. Ja sellainen siitä sitten tulikin.

Pyhäsalmella on nähtävyyskohteena vaskikelloja, joten aamusella heti suunnistin niitä kilkuttelemaan. Kuten aikaisemmin totesin, niin kaikki kellot eivät tässä kylässä soineet ihan puhtaasti, mutta joka tapauksessa päästin lapsenmielisyyden sisältäni ulos ja kävin läpi kelloista ne, joita sai soitella. Kun tein lähtöä paikasta , niin pihan keskellä oleva kellohärveli päätti päästää ilmoille kappaleen Conquest of Paradise. Ihan tolkuttoman kaunista kuunneltavaa, vaikka ne kaikki kellot ei edelleenkään soineet ihan puhtaasti. Tästä oli hyvä jatkaa kohti länttä; -tuomiokellojen kilkutellessa fanfaariaan selkäni takana.

Matka jatkui mukavissa tunnelmissa. Rallattelin taas hyväntuulisena polkiessa ja pari kertaa vilkaisin karttaa siinä samalla. Kartalla näkyi merkintänä paikka nimeltään Kukkula. Minähän tietysti odottelin todella kukkulaa, mutta eihän se mikään kunnon kukkula ollutkaan. Pulkkamäki olisi ollut paikalle vähän sopivampi nimi. Noin muutenkin huomasin lähestyväni kunnon maaseutua. Pelloilta leijaili lannan haju, sähkötolpissa mainosteltiin uskonnollisia terveisiä ja ainoa jaloillaan seisoskeleva taukokaveri osasi sanoa "Ammuu", sekä vaihtelun vuoksi välillä "Möö" tai "Muu". Eivät ne onneksi minun eväitäni halunneet syödä, mutta samaan tahtiin leuat jauhoivat molemmilla puolilla sähköpaimenta. Oikein seurallisia otuksia.

Pysähdyin Haapajärvellä syömässä. Sinne polkeminen kävi entistä mukavammalla mielellä, kun sain Vantaalta ns. "kotipuhelun". Oli hienoa kuulla, että kotosalla on asiat mallillaan ja sain taas ihan uutta potkua urakkaani.

Tie on täällä tasaista ja hyväkuntoista. Osuuksilla oli monta kohtaa, joissa tienpinnat oli vasta uusittu, joten matkanopeus nousi hyvin helposti sinne 30 km/h paremmalle puolelle. Käytin nopeuden nousulla säästetyn ajan siihen valokuvaamiseen. Syyspäivä näytti minulle kyllä ehdottomasti parhaat puolensa tänään ja rakastuin tähän hommaan entistä enemmän. Ei sadellut räntää, rakeita, vettä tai mainostauluja, mutta pilvipoutaa ja pieniä auringon pilkahduksia näkyi. Tällaisia päiviä kun olisi koko loppumatka, niin jo vain Rovaniemikin olisi naapurissa!

Nivalaa kohti lähestyttäessä alkoi taas puhelin soida. Minua todella odoteltiin täällä jo. Jätin Nivalan rajalle valokuvapuuhat sikseen ja päätin pyöräillä loput matkasta yhtenä heittona. Perillä en edes ehtinyt heittää hikistä paitaa päältäni, kun ensimmäiset sukulaiset olivat jo paikantaneet saapumiseni. Tehokasta toimintaa.

Olen täällä nyt ainakin kaksi yötä ja käyn tervehtimässä kaikki mahdolliset tutut, jotka vain suinkin ehdin.

Kilometrejä kertyi mittariin 70, olo on hyvä ja mieli iloinen.

Pyhäsalmi: Hunningolla

Luulitte, että luovutin. No en. Kovin helpolla ainakaan. Onhan se totta, että tälle reissulle on jo muutamat todennäköisyydet rikottu niin rankasti, että lotto on ehkä syytä laittaa vetämään heti seuraavalla kipsalla. Tosin minun tuurillani sieltä ei mitään tule, mutta reissua ajatellen, saan ainakin seikkailunkipuuni tällä konstilla taatusti rauhoitettua taas hetkeksi.

Aamusella Iisalmessa oli mukava tuuleton, pilvipouta ja +5 astetta, joten laitoin varusteet kasaan ja lähdin tien päälle. Valvoin käytännössä viime yön, kun ajatus lähti harhailemaan kohti kotinurkkia. Olen hyvin onnistunut irrottautumaan arjesta tällä reissulla, mutta kun erehdyin tarkastamaan päivämäärän kalenterista, niin kotopuolen jutut palasivat mieleeni kaikilla herkuilla. Eipä siis muuta kuun eteenpäin ja huomio uusiin seikkailuihin takaisin. Lähtiessä minulle iloisesti huikattiin perään rohkaiseva toivotus: "Ei sinne Rovaniemelle ole ennää ko 500 kilometriä. Pikku juttu!".

Viileä ilma on kuin luotu minulle. Heti alkumatkasta aavistin, että tästä tulisi varmasti mahtava ajopäivä. Enkä ihan täysin väärässä ollutkaan asian suhteen. Suunnistin Iisalmesta kohti länttä ja heti alkumatkasta aloin taas viihtyä fillarin päällä pelottavan hyvin. Vähän musiikkia korvanappiin ja hyvin nopsaan hoksasin rallattelevani hyväntuulisena samalla, kun maisemat vaihtui. Nyt tässä hommassa alkaa olla juuri sitä tuntumaa, kuin mitä tämän puuhan alunperin toivoin olevan.

Tie 27 oli hyvin rauhallinen ainakin Iisalmen päässä. Autoilijat ottivat minut pientareella hyvin huomioon ja tien kunto on loistava. Meinasi tauot jäädä vallan pitämättä, kun nautiskelin vain olostani. Etapille osui muutama pitkä ja harras nousu, mutta ei mitään mainittavaa kuitenkaan. Kiuruvedellä sitten hoksasin tämän hyväntuulisuuteni lumoissa edenneeni yli puolet päivän etapista huomaamattani. Pysähdyin syömään ja jatkoin samaa tieosuutta pitkin matkaa. Tämä jälkipuolisko näytti varsin samanlaisdlta, kuin Iisalmi Kiuruvesi väli, mutta selkisi hyvin nopeasti että niinhän ei olekkaan.

En vielä tässä vaiheessa huolestunut viiden kilometrin pitkistä suorista, mutta alle kympin tultuani, jouduin ensimmäiseen todelliseen läheltä piti tilanteeseen. Näin kaarteessa tulevalla suoralla puupeltavan leveän kuljetuksen. Huomioauto ajeli keskiviivan päällä ja kuljetuksessa oli joku järjettömän kokoinen kartio. Ikäänkuin heinäsiilon katto tai muu sellainen. Siinä sen rymytessä kohti, särähti korvaani pelottavan varoittava kiihdytysääni takaani. Käännyin katsomaan taakseni ja sieltähän suoraa pitkin kiihdytteli tulemaan yksi tuunattu auto ja sen rinnalla moottorpyörä vastaantulijan kaistalla. Eli siis molempiin suuntiin leveä kuljetus ja minä niiden välissä ulkokaarteen pientareella loivan kukkulan päällä. Pika-arvio: kohta rytisee ja jos jotain tulee niskaan, niin se tulee tasan siitä kohdasta, missä itse olin. Vaihteet pienille ja yhtään sen enempää ajattelematta pöläytin itseni pientareelta ojan pohjalle ja siitä ojatörmää ylös metsään. Siellä sitten tyylikäs mahalasku männikköön ja kädet korville. Ehkä sekunti tämän jälkeen kuului rankat jarrutusäänet ja pieni sievä kilahdus. Ei onnettomuutta, mutta johonkin osui. Molemmat osapuolet rymistelivät omiin suuntiinsa ja minä jäin hetkeksi haukkomaan henkeäni tien poskeen siinä, kun seurasin tuon jättimäisen töttörön ohikulkua. Nyt oli tuuri mukana.

Tämä tieosuus osoittautuikin sittemin varsinaiseksi ralliradaksi. Suoraa riitti kilometrikaupalla ja sen on huomannut myös muutama muukin. Nämä kiihdytysajot eivät totisesti jääneet minulta noteeraamatta, sillä niitä tuli tällä pätkällä vielä pari kertaa lisääkin. Ja lähes joka kerta näytettiin ottavan jostain mittaa, kun suoran avautuessa kiihdyttelijät järjestäytyivät aina kahdelle kaistalle. Ensimmäisen kerran kaipasin oikein kunnolla tolppapoliisia.

Muuten osuus oli oikein mukava ja vähäliikenteinen. Traktoreita pyöri pelloilla tekemässä papanoitaan (säilörehupaaleja) ja silloin tällöin ohi lyllersi jokunen nakkikoppikin (asuntoauto). Rekkaliikennettä ei nimeksikään.

Oikeaa polveani alkoi vihlomaan uudelleen tuon piennarsukelluksen jälkeen. Jouduin pysähtymään sen verran, että paketoin tassuni huolellisesti kestämään etapista loput. Koska en oikein ollut varma vamman laadusta, tulin hyvin varovasti ja kylän viimeiset nousut käveleskellen. Välillä polvea viiltää kuin veitsen iskusta, mutta toisaalta välillä se ei tunnu olevan moksiskaan. Liekö rehellinen rasitusvamma.

Minä päädyin siis Pyhäsalmelle tänään. Nopealla analyysillä todetakseni, täällä ei kyllä kaikki kellot soi ihan puhtaasti. Savolaiseen letkeyteen verrattuna paikka on täysi kulttuurisokki. Ensimmäiset kolme ukkoa jotka vastaan tuli, olivat kaikki jo iltapäivällä tyystin umpitunnelissa ja saivat vielä keskinäisen rähinänkin aikaiseksi, kun yrittivät valita keskuudestaan sen, joka yrittää seuraavaksi iskeä minut.

Nujakan jälkeen he vain lampsivat baariin sisään ja tässä kohdassa otin jo asiakseni tiedustella menon yleisyyttä ovimieheltä. Vastaus kuului: "Ihan normaalia. Pimenneehän se peräkammarin poika ko sinun näkönen sussu paikalle pamahtaa." Jotenkin minusta alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että olin joutunut hullujenhuoneelle. Mikäli ovimiehen juttuja on uskominen, niin asia lienee jopa pitää paikkaansa.

Ennestään paikan outoutta lisäsi se, että ennen kuin olin kirjoittanut itseni hotelliin (jonka totesin hyvin nopeasti ainoaksi turvalliseksi majaksi), olin nähnyt 3 katutappelua, 2 oksennukset rinnuksilla ryyppäävää ukkoa baarissa ja koko joukon paikallisia ihmisiä ihmettelemässä pyöräilykypärän käyttötarkoitusta. Tämä kylä oli siis minun osaltani hyvin nopsaan koluttu läpi. Hotellissa Hoppani sai myös kuninkaallisen kohtelun ja se asetettiin hotellin narikkaan yöksi kahden vartijan valvovien silmien alle. Ikuistin tämän narikkapyörän kameralle ja taidan teetättää kuvasta kotona taulun. Olen kuullut pyöräilijöistä, jotka nukkuvat hotellihuoneissaan fillareidensa kanssa. Täällä kävi sama mielessä itsellä.

Ovimiehet kuitenkin suorastaan vaativat saada vahtia fillariani, joten jätin sen heille. Onpahan edes jotain tekemistä karaoken soidessa tyhjälle salille.

Täällä on sellainen paikka, kuin Hunninko. Nyt tiedän todella, millaista siellä on.
Kilometrejä tuli mittariin 91. Aletaan olla reissun puolivälissä.